Hänen täytyi pysähtyä; oli kuin vanhempi surunaines olisi tullut lisäksi ja sekoittunut tämänpäivän suruun. Hän nojausi hetkisen pöytää vasten, painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa; mutta Alma ei sitä nähnyt, liikkumatonna istui hän tuolillaan ja käänsi selkänsä häneen päin.
Rouva Zimmermann alkoi jälleen kävelynsä ja hänen äänensä oli tyynempi.
"Voithan ajatella, ettei silloin enää ole mahdollista olla oikeudenmukainen, kun tuolle rakastetulle on tuotettu tuskaa. Katkeruus tunkee kaikki tieltään. Jos joku uskaltaa väräyttää hiuskarvaakaan hänen päässään, on hän tehnyt suurimman rikoksen maailmassa — —."
Sama kuolon hiljaisuus hallitsi huoneessa joka kerran, kun hän kokosi äänensä uudelleen sanoiksi puhjetakseen. Vähitellen alkoi hän käsittää, että hän puhui kuuroille korville ja lopuksi kuului ääni toivotonna ja heikkona.
"Jos pidät hänestä vain hitusenkaan, niin täytyy sinun ymmärtää, että kaikella, mitä olen sanonut sinulle ilkeätä ja väärää, — — — kaikella on juurensa rajattomassa rakkaudessani häneen; ja pitäisihän yhteisen myötätuntoisuuden — — —."
Hän ei voinut jatkaa. Hän tiesi tämän loukatun ylpeyden ponnahuttavan kaikki hänen sanansa takaisin. Hän kukistui kokoon nöyristyneenä, ajatellessansa, ettei hän voinut pidättää kyyneleitänsä tämän puolinaisen pikku olennon edessä, joka ei kyynelten esille tulvehtimisessa kumminkaan näkisi muuta kuin heikkouden, josta hän riemuitsi.
Rouva Zimmermann oli heittäytynyt tuolille ja piiloitti kasvonsa nenäliinalla. Nyt nousi hän. Asento oli saanut jäykkyytensä ja päättäväisesti pisti hän nenäliinan taskuunsa, alkaen jälleen vaelluksensa.
Alma istui paikallaan kuin odottaisi hän vielä. Mutta nyt ei tullut mitään enää, ja hiljaisuus, joka seurasi, ei ollut hetken vaitiolo, se oli kylmää epäystävällisyyttä ammoittava kuilu.
"Miltä tuntuu sinusta itsestäsi?" sanoi äiti itsensä hallitsemisen täydellisellä ylpeydellä. "Oletko pahoillasi vai oletko vihainen?" — Sanoissa oli melkein ivaava kajanne.
"En ole yhtä enempi kuin toistakaan — luulen ma."