Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita. Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa, mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa välissä ja katsoi hymyillen äitiinsä.
"Saako luvan tirkistää?"
Äiti tuli niin iloiseksi tästä lähenemisestä ja tuosta kauniista ilmeestä pojan kasvoilla, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen täytyi tavattomasti hillitä itseään voittaaksensa halunsa silitellä kädellään hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan arkuuden.
"Olet utelias?" sanoi hän vain.
"En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin olisi huvittava."
"Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."
"Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"
"No mitä sitte?"
"Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle — vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."
"Niitä on kyllä yllin kyllin."