"Anna ne minulle."
"Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä esille." [Jag har ju inte packat upp.]
Poika hymyili.
"Kuules — nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista olla sinun opettajasi."
"Samaa sanoi isäsikin."
"Milloin?"
"Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."
"Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"
Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime sanoissa ja hän hymyili.
"Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."