Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.
"Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."
"Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle. Tuntui kuin keskusteleisi jonkun kanssa, joka ei ollut saapuvilla…"
Hän vaikeni tuokion ja silmäsi pikasesti ja arasti poikaansa, joka ei huomannut, että tässä tapahtui pysäys hänen ajatussuunnassaan.
"Minulla on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."
"No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."
"Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan pikkukyhäyksiä — — pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. — Olinhan siihen kyllä saanut tottua."
"Kuinka niin?"
"Kirjoittelin aina isällesi."
"Kirjoitit hänelle?"