"Mutta sitoutua tunniksi kirjoituspöydän ääreen olisi voinut tehdä hänet hulluksi. Hänen elohopealuonteelleen oli mahdotonta pysyä yhdessä kohdin. Hänen täytyi saada vapaasti hallita käsivarsiaan, samoin kuin ajatuksiaankin."
"Siinä suhteessa ymmärrän häntä", sanoi poika vakuutuksella.
"Siksi minä olin hänen kirjurinsa ja siitä olen saanut kielitaitonikin. Hän oppi helposti vieraita kieliä puhumaan, mutta hänellä ei ollut koskaan kärsivällisyyttä opetella niitä oikein kirjoittamaan. Se jäi minun osakseni."
"Ja hänestä olisi pitänyt tulla tiedemies — oppinut — jopa professori!" kertoi poika vähän pilkallisesti naurahtaen.
Nyt ymmärsi äiti, mitä hän tarkoitti. "Niin, omalla alallaan — luonnontieteen", vastasi hän terävästi. "Hyönteistutkijana oli hän sekä tunnettu, että tunnustusta saanut."
Hän puristi huulensa lujaan ja keskustelu oli katkaistu.
Seurasi pitkä vaitiolo. William alkoi käydä hämilleen.
"Etkö tahtoisi ruveta myös minun kirjurikseni?" sanoi hän ja silitti hiljaa äidin kättä, joka lepäsi pöydällä. Hän katsahti ylös. Tämä oli ensimäinen kerta kuin jotakin hyväilyn tapaista oli tullut kysymykseen heidän välillänsä. Pojan tapa pyytää anteeksi oli niin miellyttävä kaikessa kömpelyydessään ja liikuttava tottumattomuudessaan, että äiti oli aivan vailla vastausta.
"Kun äiti kertoo lapsellensa, ei lapsi saa olla ilkeä", sanoi hän vain, ja hänen äänensä kaikui pehmoisena kuin adagio violoncellistä.
"Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa, osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.