"Niin. Tarkoitan tuollainen kylmä, halveksiva…"
"Luuletteko että se on teeskenneltyä?" kysäsi äiti katsahtaen ylös.
"Teeskenneltyä kenties ei ole oikea sana. Se on käynyt hänelle tavaksi. Kaikkihan me nykyajan ihmiset käyttäydymme jonkun erityisellä huolella mietityn mallin mukaisesti. Jokainen valitsee tietysti siihen nähden, minkä hän luulee parhaiten olevan sopusoinnussa luontonsa kanssa."
"Luuletteko siis, että hän luonnostaan on sellainen?"
"Ei. Mieluummin sen vastakohta. Luulen että todellisesti hän on harvinaisen herkkä ja hellätunteinen ja että hän on valinnut naamionsa siksi, että se suojeleisi."
"Luuletteko hänellä olleen mitään suruja?"
Rouva Zimmermannin suuri käsi lepäsi pöydällä, jonka pinnassa olevaa pientä tahraa hän tarkkaavaisesti katseli. Hän hieroi sen pois sormellaan, nostamatta katsettaan.
"Luultavasti on hänelläkin ollut. Kaikillahan niitä on. Kenties ne häneen ovat jättäneetkin syvemmät jäljet kuin muihin; mutta niistä minä en tiedä."
"Ette aavistakaan mitään?"
"En. Hän pitää kaikki omina tietoinaan. Hän on niin tottunut olemaan yksin."