Arka, tutkiva silmäys välähti äidin alas painetun otsan alta. Oli ikäänkuin hän olisi epäillyt puhujalla olleen sanoissansa jonkun salatarkoituksen, mutta vieraan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään viittausta siihen. Ne olivat yhtä säveät ja hyväntahtoiset kuin ennenkin.
"Niin, se juuri onkin onnettomuus", sanoi äiti vaan.
Ja samassa näytti kuin hänet olisi vallannut tuska, jota ei voi pidättää.
"Kun en häntä nähnyt, luulin että kaikki oli hyvin…"
"Ei varmaankaan olisi auttanut, jos olisitte olleet hänen kanssaan", sanoi ystävä, joka ymmärsi hänen ajatussuuntansa.
"Kuka tietää? Pari päivää sitte sanoi hän olevansa sisällisesti halvattu. Se teki minuun — hänen äitiinsä, niin toivottoman vaikutuksen. Hän on kadottanut kyvyn pitää kenestäkään, ja kun kaikki on lopussa, on tyhjyys ainoa, mikä hänelle jää. Se on nuoruutta, vailla elvyttävää voimaansa — se on kesä ilman aurinkoa — — — Pelkään, etteivät hänen taipumuksensa koskaan pääse puhkeamaan…"
Rouva Zimmermann lopetti, voimatta jatkaa.
"Niin, on kuin jokin raskas taakka painaisi häntä alati, estäen, tukahduttaen. Hän ei voi tehdä työtä."
"No, mutta jotakin hän kumminkin tekee. Onhan hän teatteriarvostelija."
"Sitä ei hän kutsu työksi. Hän asettaa siksi suuret vaatimukset itselleen."