"Tahdon niin mielelläni tietää jotakin elämästäsi."
"Elämäni on ollut kuten muidenkin nuorten miesten, ei parempi, eikä pahempi."
"Ostetuin hyväilyinkin?"
"Niin." Äänenlaatu ja sitä seuraava hiljaisuus puhuivat paljon. Ne molemmat ilmaisivat hänen väsyksiin ajetun tuskansa.
"Se on jotakin, jota me naiset emme koskaan oikein voi ymmärtää: miten on mahdollista hienotunteiselle nuorelle miehelle elää sellaista elämää."
"Voitko ajatella hienotunteisen nuoren miehen syövän rapaa, sammuttaaksensa nälkäänsä?"
"En tiedä."
"Ole varma siitä että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta tekee sen. Itsensäsäilyttämisvaisto on niin voimakas eikä suvunylläpitämisvaisto ole sen heikompi. Voi väännellä itseänsä iletyksestä — mutta lopuksi kumminkin sammuttaa nälkänsä ravalla. Saat olla varma siitä."
Hän nähtävästi koetteli puhua tavalliseen pilkalliseen tapaansa, mutta äänen vieno värähtely kertoi toista. Hän jatkoi:
"Eihän löydy mitään pelastusta, olemme pakoitetut alentumaan lokaan. Oh, etkö luule että useimmat noista nuorista miehistä alussa — kenties yhä edelleenkin käyvät ja säilyttävät povessansa toivetta, niin hienoa ja kaunista, kuin kukaan noista luonnonpuhtaista, viattomista neitosista. Mutta se kaiho on jo edeltäkäsin kuolemaan tuomittu — ja apuaine asetetaan aivan suumme eteen."