Mutta seuraavassa tuokiossa oli harmi jälleen hänet vallannut; William oli haavoittanut häntä niin syvästi. Ei ainoastansa pistosanoillaan äskeisessä kohtauksessa, lisäksi tuli vielä muutakin. Äiti muisteli sitte, miten poikansa jo alusta alkaen epäystävällisyydellään ja kylmyydellään oli pakoittanut hänet väärään asemaan, tyrkyttänyt hänelle osan, jonka näytteleminen oli vierasta hänen luonnollensa.
Pelossa herättää Williamissa vastenmielisyyttä, oli hän pidättänyt kaiken lämpönsä, kokien hillitä jokaisen vilkkaan luonnonlaatunsa ilmauksen. Hän oli tehnyt sen oman luontonsa uhalla ja nyt luonto oli kostanut, murtaen kaikki sulut ja ruhjonut yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä sen keinotekoisen rakennuksen, jonka hän oli pystyttänyt. Siinä seisoi hän yksin rannalla ja katseli hävitystä, hän näki kaikkien unelmien, jotka olivat kiertyneet tämän pojan ympärille, kuohahtelevan hetkisen ja katoavan pyörteesen — näki hänen itsensäkin katoavan, liukuvan pois niin kauas, ettei hän koskaan enää voisi häntä saavuttaa. Ja tyhjyys ammoitti hänelle joka puolelta — hänhän oli ainoa maailmassa, jonka hän oli tahtonut voittaa.
Voittaa? Niin, mutta hän oli pakoittanut hänet tekeytymään koneeksi, samaksi koneeksi, jonka oli tapana näytellä anatoomisen kokoelman merkillisyyksiä vieraille, usein raa'asti uteliaille naisille.
Nyt oli kaikki lopussa. Luonto oli särkenyt itsehillinnön; poika oli nähnyt hänen intohimoisen kiivautensa ja hänen kylmästi epäilevälle käsitystavalleen täytyi tämän olla inhoittavinta kaikesta.
Päivät tulivat ja menivät, ilman että kumpikaan otti pienintäkään askelta sovintoon. Äiti oli osoittanut hänelle oven ja poika pysyi poissa. Tomu peitti tyynyjä ja huonekaluja. — Molly ei koskaan itsestään aikonutkaan sitä pyyhkiä pois. Emännän puku kävi huolimattomammaksi kuin ennen ja hän heittihe venäjänkieliseen käännöstyöhönsä sellaisen ihmisen tuskallisella ahkeruudella, joka työssä, tukahduttaen kaiken muun, näkee ainoan mahdollisuuden elää laahustaaksensa päivästä päivään.
Kohta uuden vuoden perästä tulivat rouva ja herra Hedström vierailulle. Rouva Zimmermann tuli iloiseksi saadessaan jonkun puhetoverin ja he viipyivät koko illan. Puhe osui illan kuluessa tietysti myöskin Williamiin ja äiti mainitsi, ettei hän ollut nähnyt häntä sitte jouluaaton. Herra Hedström lausui kummastuksensa.
"Ettekö tiedä mitään?" sanoi rouva Zimmermann ihastuen.
"Mitä sitte?"
"Ettekö tiedä että välimme on rikkoutunut?"
"Ei. Siitä hän ei ole sanallakaan maininnut. Kuinka se kävi?"