"Syy oli vain pikkuseikka. Mutta en voi sietää hänen pilkallista ääntään."
"Se on ikävää", sanoi herra Hedström. "Hän karkoittaa sillä kaikki ihmiset luotaan. Mutta tämä kai selvinnee. Tahdon puhua hänelle."
"Ei, älkää tehkö sitä. — — Oletteko joskus ollut epäsovussa hänen kanssansa?"
"Kyllä, alussa. Mutta ei koskaan viime aikoina. Nyt tunnen hänet liian hyvin ja hänen jöröpäisyytensä ei minua ollenkaan haittaa. Siinä ei ole mitään pahaa. Mutta vieraille ihmisille…"
Rouva Zimmermann vavahti oikein sisällisesti. Vieraille ihmisille — hänelle, hänen äidillensä. Niin, siinä vika juuri olikin.
"Onko hän hyvin pitkävihainen?" kysyi äiti.
"Ei laisinkaan. Hänen mielestään kaikki on vain pikkuseikkoja ja mikään ei tee mitään vaikutusta häneen. Tahdotteko että puhun hänelle?"
Oliko mahdollista, että poika pitäisi pikkuseikkana tätä, joka hänelle oli tuottanut niin ääretöntä tuskaa! Äidin ylpeys nousi.
"Ei kiitos", sanoi hän vieraasti. William oli ymmärtänyt häntä niin huonosti ja loukannut häntä niin syvästi, että hänen oli täytynyt osoittaa hänelle ovi. Äidille se ei ollut mikään pikkuseikka; ja hänen luontonsa nousi vastaan sellaista, joka näytti pienemmältäkin lähentymiseltä.
"Onko siis aivan tahtoanne vastaan, että puhun hänen kanssaan?"