"On."
"Mieheni voisi muuten niin hyvin", sanoi pieni, kalpea rouva, joka keskustelun aikana oli istunut hiljaa ja seurannut puhuvia sinisillä kyyhkyissilmillään. "Mieheni ja herra Zimmermann ovat niin hyviä ystäviä."
Rouva Zimmermann alkoi puhua matkoistaan ja herra Hedström pörhisti korviansa, kuin vanha torvensoittajan hevonen kuullessansa ilmoitustoitotuksen.
Kun herrasväki sanoi hyvästit, täytyi rouva Zimmermannin luvata viettää joku ilta heidän luonansa. Mutta ehtona hän mainitsi, etteivät he satuttaisi yhtymystä hänen ja pojan välille. Kaikessa hiljaisuudessa toivoi hän kumminkin, että he rikkoisivat sopimuksen. Mutta tuo kovin kunnollinen herra Hedström piti sanansa.
Eräänä päivänä tammikuun keskipalkoilla tapasi äiti aivan odottamatta poikansa Norrbro'lla.
"Hyvää päivää", sanoi tämä yht'äkkiä ja ojensi kätensä äidille.
"Menetkö kotiisi?"
"Kyllä. Tuletko mukaan?" Kysymys tuli yhtä aikeettomasti kuin kohtauskin oli odottamaton.
"Niin. Minä tulen."
Molemmat ottivat asian, kuin olisivat he tavanneet toisensa edellisenä iltana ja kuin ei erinomaisempaa olisi tapahtunut.