"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."
William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:
"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista voisi sinuun tarttua."
William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:
"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."
Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.
"Kuule — niin entä nuo — muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo ottanut esille?"
"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."
"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"
"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."