"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"
"Koko pakkoja. — — — Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän — sinun isäsi — ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! — —'
"Mitäpä muuta olisin voinut tehdä kuin sanoa: matkusta. Vanha Ruben ja minä kyllä voimme hoitaa museon. Ruben, joka oli meidän kaikki kaikessa, oli vanha eriskummallinen olento, yhtä eroittumaton kokoelmasta, kuin laivuri laivastaan; sen purkit, valmisteet ja valetut näytteet olivat kuin osia hänen omasta olennostaan.
"Kun sitte isäsi oli mennyt ja olin yksin Rubenin ja Mollyn — ja koko tuon muun homman kanssa, voin joutua tuskaan kuin jos minua raastettaisiin palasiksi; tuntui kuin en enää häntä koskaan saisi nähdä. Voi, et voi aavistaa, miltä se tuntui! Olin vapaa-ajattelija, kuten hänkin, mutta sellaisina hetkinä voin heittäytyä polvilleni, väännellä käsiäni ja rukoilla Jumalaa, että hän antaisi hänet minulle jälleen — antaisi vaan nähdä häntä, antaisi minun tavata häntä kerran vaan, niin tietäisin, että voittaisin hänet jälleen — — sillä niin rakastavainen, iloinen ja rohkea, niin notkea ja voimakas kuin minä, ei kukaan muu voinut olla. Ainoa, mitä pelkäsin koko maailmassa, oli, että hän minut unhottaisi."
Poika nojasi toisella kädellänsä pöydän laitaan ja lampunvalo heijasteli kirkkaasti takaisin hänen lyhyeksi leikatusta tummasta tukastansa.
Oli yhtäläisyyttä äidin ja pojan piirteissä, mutta pojan silmät olivat harmaat ja äidin ruskeat ja se, mikä äidissä oli tunteiden tulisuutta oli hänessä jähmettynyt ivaksi.
"Kun oppii oikein perinpohjaisesti tuntemaan vanhempansa, on ikäänkuin saisi avaimen omaan luonteesensa", sanoi hän. "Jatka! Sinä kerrot niin hyvin."
"Minä näyttelin naisille ja Ruben miehisille katselijoille. Ajattele, miltä tuntui käydä yksin lukien sielunkuolettavaa ulkoläksyään, kalvava tuska povessa, yksin Rubenin kanssa, joka ajatteli vaan kokoelmaa ja Mollyn, joka ei ajatellut lainkaan — ja muut kaikki vieraita ihmisiä, joille pitäisi näyttää iloista ja tyyntä naamaa ja olla heille huvittava. Silloin tuntui minusta kuin olisi koko maailma tyhjä kuilu, joka nielisi minut. Laahasin itseäni eteenpäin vaikeasti, väsyneenä ja ilotonna kuin elämäänsä kyllästynyt vanha vaimo. Tuntui joka kerran kuin ei tästä loppua tulisikaan. En voinut elää jälleennäkemisen toivossa, minä en voi koskaan elää muussa kuin nykyisyydessä, jos nykyisyys on kuollutta, ei minulla ole mitään — ei mitään!"
"Olet niin erilainen kuin minä!" keskeytti poika. "Juuri nykyisyydessä minä en voi elää. Mielikuvitukseni on niin vilkas ja vereni niin liikkuva."
"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta, mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista. Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli harrastuskin tavallisesti loppunut."