"Mutta kuinka tulit ajatelleeksikaan tätä? Minkätähden…"
"Tiedäthän sinä sen."
"Elä koetakaan luulotella minulle, että olet kirjoittanut nämät vaan omiksi muistoonpanoiksesi, sillä siksi ne ovat aivan liian tunnollisesti tehtyjä. Kenelle kerroit sinä?"
"Isällesi."
"Lukiko hän muistoonpanosi?"
"Kyllä, aina. Sentähden tulinkin panemaan niihin niin paljon huolta.
"Hänellä oli ikäänkuin halu imeä itseensä ja omistaa kaikkea; oli kuin ei olisi hänelle ollut kylliksi että olla yhdessä paikassa maapallolla. Hän ei tahtonut ainoastaan elää omaa elämäänsä, vaan myöskin minun. Hän oli kuin janoova sieni, ja elämää hän janosi."
"Oi, minä ymmärrän hänet!" sanoi poika vakuutuksella.
"Minä ymmärsin hänet myös. Hän tahtoi nähdä silmilläni, kuulla korvillani. Ei koskaan tullut hän niin iloiseksi, kuin silloin, kun voin antaa hänelle — ilmi elävänä — kaikki, mitä olin kokenut. Se teroitti katseeni ja mieleni.
"Hän, paljon lukeneena ja tarkkakorvaisena, voi olla niin tyytyväinen, kun olin onnistunut saamaan jotakin oikein, ikäänkuin naulan nenään paikalleen, niin että paikallisuussävel, väritys ja tunnelma oli säilyssä. Siiloin voi hän painaa pääni olkapäätänsä vasten ja sanoa: 'Nyt en ole ollutkaan poissa; nyt olen ollut kanssasi koko ajan; nyt olen nähnyt kaiken, niinkuin sinäkin.' Usein toivoi hän myös, että panisin muistoon, missä me yhdessä olimme olleet ja joka hänen mielestään muistamista ansaitsi. — — 'Sinä olet muistini', oli hänellä tapana sanoa, 'sinä olet kirjoittava käteni, ajatteleva aivoni, kaikkeni!'"