Pelastusta — missä oli pelastusta? Tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän ponnisti aivojansa etsien mahdollisuutta, mutta hän ei nähnyt mitään sellaista. Ja hän tunsi, että tässä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Hän ei voinut muuta kuin laskea kätensä rinnallensa ristiin ja antaa asian kulkea, elämän ryöpytessä heidän ympärillänsä ja syöksyessä heidän sivuitsensa. Siellä oli pelastus, siellä oli perikato. Kumpiko niistä voiton saisi, ei ollut hänen ratkaisuvallassaan.
KUUDES LUKU.
Huhtikuun alussa oli työ valmis.
William oli tarjoutunut hankkimaan kustantajan, mutta äiti katsoi parhaaksi itse ottaa asian huoleksensa. Ajat olivat huonot. Yleisö, arvostelun varoittamana ostamasta kirjoja, jotka voisivat osua siihen ryhmään, mitä nimitetään "roskakirjallisuudeksi", oli varmuuden vuoksi lakannut kokonaan häntä ostamasta. Ei ollut niinkään helppoa päättää, missä raja kulki hyvien ja huonojen välillä. Oli huonoja kirjoja, jotka sisälsivät paljon järkeä ja oli hyviä, jotka olivat niin tavattoman ikäviä. Kaikki lisäsi vaan valinnan vaikeutta, sentähden oli mukavinta yleensä olla kirjoja ostamatta. Ja siinä tapauksessa kun ei sitä voinut välttää, oli vanhoja aina varalla. Vanhathan nyt kerran kumminkin olivat saaneet kelpaavaisuusleimansa; nuoria siis epäluulo kohtasi ja heidän kirjansa viruivat kasottaisin myymättä.
Senpätähden olikin luonnollista, että herrat kustantajat ottivatkin totisimman naamansa, niinpian kuin näkivät jonkun nuoren miehen käsikirjoitus kädessä tulla puikkivan konttoriinsa.
Jos nyt tällä nuorella miehellä oli pontta ja taitoa puhua puolestansa, onnistui hänen kumminkin joskus saada teoksensa jättää luettavaksi, mutta tämä menestys oli vaan näennäistä, sillä kun hän kuukauden kuluttua sopimuksen mukaan, toimittausi taas saapuville kuulemaan päätöstä, ei kustantaja kenties ollut joutanut lukemaan läpi käsikirjoitusta, ja jos hän oli lukenut sen, oli tulos tavallisesti joitakuita kohteliaita sanoja ja joku isällinen neuvo.
Mutta nuori kirjailija useimmiten oli niin aineellinen, että hän enemmän olisi pannut arvoa jollekin näkyväiselle eikä kylliksi arvoittanut isällisen neuvon hyötyä. Tai jos hänen ylpeytensä oli arkaluontoinen, tuli tulokseksi tavallisesti sanavaihde. Miten olikaan, loppu aina oli, että kirjoittaja meni loukkaantuneena, ja kustantaja jäi, ei vähemmin loukkaantuneena. Ja molemmin puolin oltiin vakuutettuja, ettei kiusallisempia ihmisiä löytynyt auringon alla kuin ne, joiden kanssa heidät asemansa vuoksi oli tuomittu taistelemaan.
Rouva Zimmermann tunsi liian hyvin asemat ja suhteet kirjallisuuden maailmassa ottaaksensa vastaan pojan tarjouksen. Hän sen sijaan kääntyi erään vanhemman kirjallisuus-ystävänsä puoleen ja tämän ystävällisellä välityksellä, tuli hän erään pääkaupungin enimmän arvossa pidettyjen kustantajaliikkeiden kanssa sitoumukseen. Heitä ei erityisesti houkutellut hänen pieni teoksensa, liikkeen esimies ei salannut sitä, että hän katsoi ruotsalaisen alkuteoksen painattamista hyvin epäilyttäväksi yritykseksi, mutta hän luuli, että yksi painos hänen venäjänkielisistä käännöksistään kannattaisi hyvin ja tämän nojalla tahtoi hän mielellään astua asioimisyhteyteen eteväksi tunnetun kääntäjättäremme kanssa ja ottaa hänen oman pikku kirjansa kaupanpäällisiksi.
Toukokuun puolivälissä ilmestyi siis: Matkakuvia, kirjoittanut Kate Zimmermann.
Kaipauksella olivat äiti ja poika viimeistelleet yhteisen työnsä. Erittäinkin äidin oli vallannut tyhjyyden tunne, kun hän ajatteli, että silloin ja siitä päivästä olisi kaikki lopussa. William ei enää tulisi niin säännöllisesti kuin ennen, äidillä ei olisi iloa nähdä häntä päivä päivältä ja tuntea kuinka hän voitti hänet askel askeleelta, kuinka hänen kylmyytensä suli ja arkuutensa katosi. Äidillä oli kumminkin jonkunmoinen taikauskoinen käsitys siitä, että siitä hetkestä kun heidän yhteistyönsä lakkasi, tulisi poika liukumaan kauas hänestä; hän ei voisi pidättää häntä kauemmin, hänellä ei olisi osaa hänen elämässään.