"Sen voi vielä voittaa", sanoi äiti ja näistä sanoista kajahteli hänen oma tarmonsa.
"Ei", kuului vastaus hiljaa ja alakuloisesti. "Eihän sitä voi voittaa."
Oh, nyt ymmärsi äiti hänet. Niin itsetietoisena ja varmana kuin hän esiintyikin, painoi hänen poikaansa kumminkin tuska siitä, ettei hän voinut saada aikaan kelvollista työtä. Ja hän oli liian ylpeä toimittaaksensa jotakin keskinkertaista.
Hän näki liian selvään puutteet siinä mitä hän kirjoitti, ja siksi vaivasi se häntä niin, että hänen kasvonsa vääntyivät hermostuneeseen tuskaan, jos hän siitä vaan mainitsikin. "Kun istuu kotona, ei tule mitään tehdyksi", sanoi hän.
"Työni on vaan tuskallista, väsyttävää taistelua. Näen kuinka sana liittyy sanaan yksitoikkoisena, sielutonna, ja aivoni kiemurtelevat tuskissansa saadaksensa säihkyä jokapäiväisiin sanoihin. Mutta se ei onnistu koskaan. Alkaa vaan säikehtiä silmissäni ja minä menen ulos ja niin on kenties neljä riviä, nelituntisen, tuskallisen aivojeni ponnistuksen tuloksena. Niin. Ja kun sitte olen ulkona, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa. Ajattelen aina: jos olisin ollut kotona, olisin voinut tehdä työtä. Tunnen kuinka aika juoksee sormieni lomitse — eikä tule mitään tehdyksi."
Oli kuin käsi olisi tarttunut äidin kurkkuun. Hänen lapsensa! Hänen poikansa! Oi, tällä hetkellä tunsi hän, kuinka rakas William oli hänelle.
Mutta hän ei hellittäisi. Pojan alakuloisuus ei saisi tarttua häneen. Hän pakoitti hymyä huulilleen ja leikillisyyttä ääneensä.
"Toivon, että rakastuisit."
"Sitä toivon minäkin. Mutta pelkään sen kyvyn kadottaneeni."
Tyhjyys, joka värähteli hänen äänestänsä, vihloi äidin sydäntä, niin että hän olisi tahtonut huutaa ääneen. Oli niin hirvittävää nähdä tuon rikkaan ihmissielun häviävän, kutistuvan kokoon ja kuivuvan.