Äiti ei koskaan sanonut "ei." Siksi piti hän liian paljon näistä kahdenkeskisistä pienistä hotellipäivällisistä. Hän oli ylpeä saadessaan mennä ulos poikansa seurassa, aivan kuin olisivat he olleet toverit.
Kumpikin maksoi aina puolestaan. Kun pojalla ei ollut rahoja, voi hän lainata pari kruunua äidiltä, jotka hän säännöllisesti suoritti seuraavana päivänä. Ja kun hänellä oli rahaa, ei pistänyt koskaan hänen päähänsäkään ajatus ruveta tarjoamaan. Näin ollen pysyikin heidän välinsä niin vapaana, ettei Williamkaan tuntenut olevansa äidille taakaksi.
Kumminkin vaivasi äitiä alati tuo ajatus, että miksikä hän, joka oli aina niin tarkka maksamaan jok'ikisen lainatun kruunun, ei tahtonut ottaa mitään maksua työstänsä, jonka hän pani hänen muistoonpanojensa sovittelemiseen. Jo ensimmäisinä päivinä oli hän maininnut Williamille jotakin sellaista, että hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen aikaansa korvaamatta sitä, mutta tämä oli vaan vastannut leikillisellä pyynnöllä, että hän tahtoi saada laskun siitä työstä, jonka äiti oli tehnyt hänelle joulun edellä. Ja kun äiti itsepintaisesti selitti, ettei tämä ensinkään ollut samaa ja, että hän tahtoi maksaa hänelle, käänsi hän paikalla piikkinsä ulos.
"Mitä pikkumaisuuksia se on. Pitäisikö meidänkin tehdä tiliä joka pennistä keskenämme kuin poroporvarit?"
Äidin täytyi jättää asia sikseen. Hän tiesi, että jos hän yhä olisi itsepäinen, kieltäytyisi William jatkamasta työtä. Ja siihen kokeesen hänellä ei ollut uskallusta. Häntä väristytti ajatellessa, kuinka tyhjäksi hänen elämänsä tulisi, tuntui kuin kadottaisi se ainoan ilon lähteensä. Hän tunsi yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka tämä jokapäiväinen yhdessä olo oli tullut hänelle tarpeeksi, kuinka hän oli siihen kiinni kasvanut. Hänen mielestään työ sujui melkein liiankin pian. William oli innokas ja kestävä. Häneltä ei puuttunut työkykyä, vaan tottumusta. Tässä oli tie selvä askel askeleelta; työ kävi kuin leikki ja tuskin tuntui vaativan ponnistusta lainkaan.
Äiti alkoi melkein epäillä, että William oli panetellut itseään, sanoessaan olevansa muistamaton ja veltto. Ja eräänä päivänä kun hän oli taukoamatta työskennellyt neljä tuntia, ei äiti voinut kieltää itseltänsä huvia tuoda ilmi tätä luultua keksintöänsä.
"Eihän se ollut totta, kun sanoit, ettet voi työtä tehdä. Sinähän tuherrat täällä kuin vetojuhta päivä päivältä."
"Oh. Tämähän ei ole mitään! Tätä en kutsu työksi!"
"Mitä sinä sitte kunnioitat sillä nimellä?"
"Tehdä jotakin. Sitä juuri en voi. Niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään. Arvostelen aina itseäni niin ankarasti, että pelkään sen jo minut aivan jähmetyttäneen."