"En. Minä en väsy. Kun on kysymyksessä työskentely muiden puolesta, on minulla tavaton työkyky — itselleni kuuluvissa asioissa vain en voi mitään tehdä."
"No — koettakaamme sitte!" sanoi äiti.
He ryhtyivät työhön jo seuraavana päivänä; ja sitte tuli hän säännöllisesti joka aamupäivä kello 12 äidin luo. Useimmiten kesti työ kello kolmeen, jolloin William läksi tavalliselle kävelylleen Kuninkaalliseen puutarhaan. Silloin tällöin voi työ venyä vähän pitempäänkin ja hän pysähtyi päivällisellekin, jos Mollyllä oli jotain hyvää tarjota. Muussa tapauksessa otti hän äidin mukaansa johonkin hotelliin.
Mollyn suurena kauhistuksena oli joka kerran, kellon lähetessä viittä, kuulla nuoren herran painavan soittokelloa. Hän oli hyvin tarkkakorvainen eroittamaan kumpi soitti, hän tai rouva.
Ja nuorta herraa kohtaan tunsi hän aivan musertavaa kunnioitusta. Pelolla ja vavistuksella toimittausi hän aina saapuville.
"Mitä sinulla on päivälliseksi tänään?" kysyi herra. Hän näki varsin hyvin, minkä pyhän pelvon hän herätti mustassa palvelushengessä, ja se huvitti häntä.
Kun Molly taisi vastata: "Häränhäntälientä, vasikankylkeä, kukkakaalia, Katriinaluumuja, ei hän kadottanut vielä kaikkea rohkeuttaan, mutta joskus täytyi hänen, kuin suuren rikollisen tunnustaa: keitetyitä ahvenia ja mehulientä eli jotain sellaista, ja silloin hän tiesi kohta mikä häntä odotti.
"Keitetyitä ahvenia? Muutamia pieniä, laihoja, ruotaisia puikkoja! Ja mehulientä! Ihmisille, jotka ovat aivoillaan työskennelleet neljä tuntia yhteenmittaan. Ei, parahin Mollyseni, ei se kelpaa."
Ja kääntyneenä äitiin jatkoi hän:
"Mitäs tuumit, jos antaisimme hissata itsemme alas Pelikaaniin?"