"Niinkö?"
"Kyllä. Ne sopeutuvat niin huonosti sinun ulkomuotoosi ja koko tämän huoneen kuosiin. Jos tämä olisi kuvattuna jossain taulussa, niin sanoisi, että henkilö näytti asetetulta, se ei soveltunut ympäristöönsä."
"Siltä tuntuu varmaankin vaan sentähden, että niin harvoin näet minun naisten töissä puuhailevan."
"Ei, vaan sinun omassa olennossasi on jotain, joka on sitä vastaan. On kuin näkisin kyökkipiian viulua soittamassa. — Noo, mitä siitä pitäisi tuleman?"
"Matkaremmi."
"Sinullahan on kolme ennestään."
Kuinka mielellään olisikin äiti nyt iloisella luottamuksella vastannut: "Mutta sinullahan ei ole yhtään!" Hän taisteli kumminkin haluansa vastaan, pakoittaen sen vaikenemaan ja jatkoi äänetönnä työtänsä; mutta hänen kasvoillansa kuvastelihe sisällinen ilo.
William istui katsellen ulos akkunasta. Alhaalta näkyi kaupunki auringon valon valelemana, Skepsholma, jonka tuuheasta vihannuudesta eroittihe kasarmin goottilaiset, punaiset harjanteet ja kirkko korkeinna mäellä. Kansallismuseo, norjalainen ministerihotelli, Bolinderin palatsi, Grandin hotelli ja Fersenin penkere yhtyivät vinoksi jonoksi pitkin Norrströmiä.
Vasemmalla näkyi Skeppsbro purkavine lastilaivoineen, vilkkaine vilinöineen ja kauimpana perällä kohotteli Ladugårdslandin kirkko kupujansa ylitse ympärillä olevien kattojen.
Kaikkialla kirkasta päivänpaistetta valovälähdyksineen, heijastuksineen. Virran aallot kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkeat liekit, joiden läpi pienet koliibrivenheet viilsivät toisiensa ohi risteilevissä suunnissa.