Grandin hotellin edustalla päästettiin juuri eräs saaristolaislaiva irti. Hitaasti lipui se, lippu perätangossa pitkin virtaa, kadoten taulun puitteiden taakse ja jättäen jälkeensä vaon veteen ja ilmaan pian häipyvän savupilven.
William oli seurannut sitä silmillänsä; ja kauan sen kadottua, istui hän ääneti tuijottaen yhä eteensä.
Äiti katseli häntä salaa; surumielinen ikävöitsemys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli nähtävästi unohtanut, että huoneessa oli toinenkin ihminen, sillä se itsetietoinen ja itseänsä ivaava ilme, joka aina leimasi Williamin kasvoja, oli nyt kokonaan poissa.
Sen näköinen oli hän ollut lapsena, — äiti muisti sen nyt yht'äkkiä; ja nuo avoimet ja viattomat, mutta samalla umpimieliset ja uneksivat lapsen kasvot, jotka hän nyt muisti, tulivat hänelle nyt syyttäjäksi täyttämättömistä äidin velvollisuuksista.
Hän ei voinut hillitä itseänsä; kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, hänen täytyi laskea työnsä kädestään ja kääntyä pois, salataksensa kyyneleitään.
William huomasi, että äiti liikahti ja hänen tietoisuutensa heräsi. Hän katsoi vielä ulos, mutta ivaava ilme oli palannut hänen kasvoillensa; ja hänen äänensä oli luonnottoman pilkallinen, kun hän tunnelmansa purki sanoiksi.
"En voi koskaan nähdä laivan laskevan rannasta eli junan huhkasevan asemalta, käymättä haikeamieliseksi. Oletko koskaan tuntenut samaa? Voi hyvin kyllä tietää, että juna menee vaan Trosaan — — mutta kun näkee sen katoavan, tuntuu kuin se mennä huristaisi suoraa päätä suureen maailmaan — — minun yksin jäädessä jälelle — — Pahinta on jos lähtevä on höyryvenhe, varsinkin, kun näköala on vapaa ja väljä, eikä maata häämötäkään näköpiirissä. — — Yhä pieneten pienenee jaala; ja lopuksi on se vain pienoinen pilkku, jota silmäni eroittamattomasti seuraavat, ikäänkuin hypnotiseeratun silmät imeytyvät magnettiseeraajan käteen, hänen — koko ruumiinsa seuratessa käden pienimpiäkin liikkeitä, kuin olisi tuhat näkymätöntä, kuluttamatonta lankaa kutoutunut silmien ja voimakkaan käden välille, joka vetää puoleensa… Mutta laivan yhä pienetessä pienenemistään, on kuin meri laajenisi laajenemistaan — — ja ikävöitsemisenikin samassa suhteessa kävisi yhä voimakkaammaksi. — — — Sehän on niin inhimillistä, Jumal'auta, vieläpä kristillistäkin. Kaikki mitä on ympärilläni ei ole mitään — ulkopuolella on kaikki rikkaus ja täydellisyys — se mikä on tuntematonta, on paratiisi ja autuus ja taivaanvaltakunta."
Äiti oli noussut ja käveli edestakaisin huoneessa peittääksensä liikutustansa. Hän tunsi halun saada heittäytyä poikansa jalkoihin, suudella hänen kättänsä — ja pyytää anteeksi… Mitä? Sitä ei hän tiennyt. Kaikki oli niin epäselvää ja mustaa hänen mielessänsä.
Mutta yht'äkkiä meni hän jälleen akkunan luo, asettuhe suorana ja jäykkänä pojan eteen ja sanoi äänellä, jonka koki saada niin kuivaksi ja asialliseksi kuin suinkin: "Kuule — on asia, jonka tahtoisin sanoa sinulle. Älä suutu; en sano sinun tähtesi, vaan itseni. Se vaivaa minua niin…"
William käänsi kasvonsa äitiin päin, hymyillen hiukan.