"Mitä se on?"
"Ne on ne rahat, jotka olen saanut työstäsi. On kohtuutonta ja pikkumaista puoleltasi, ettet tahdo ottaa vastaan sinulle tulevaa osuuttasi palkkiosta."
William teki tavallisen hermostuneen liikkeensä olkapäillään, mutta ei vastannut mitään.
Hän oikeastaan ei ollut koskaan ajatellut asiaa lähemmin, ja kuten se nyt hänelle esitettiin, oli se hänestä kauttaaltaan luonnollinen ja kohtuullinen. Mahdollisuus päästä näin yht'äkkiään kerätyn summan omistajaksi, voidaksensa pudistaa Tukholman tomun jaloistansa ja mennä menojansa, oli myöskin hänestä, varsinkin hänen nykyisessä mielialassansa, jotakin sanomattoman viekoittelevaa.
Mutta juuri tämä ja äidin yhä uudistuva, melkeinpä rukoileva tapa, jolla hän esitti asian, herätti hänessä tavallisen, perusteettoman estelemishalunsa, pelkän eläimellisen vaiston, jonka syynä oli tiedoton pelko päällehyökkäyksestä, joko yhden tai toisen laatuisesta —, jonkunmoisen sielun tenhottoman liikkeen, joka sai hänet kääntämään mielensä nureanpuolen päällepäin.
"Sain tuhat kruunua kirjasta", jatkoi äiti — hän puhui lämmöllä, ikäänkuin hän edeltäkäsin näkisi tarpeelliseksi puolustaa tekoa, johon aikoi ryhtyä — "ja näistä rahoista on vähintäänkin puolet sinun. Miks'en saa maksaa sinulle niitä nyt, kun tiedät kerran että kiusaa minua, ellen saa sitä tehdä."
"Oh — — on niin pikkumaista laskea lukua", sanoi poika tuskastuneen näköisenä.
"Tässä tapauksessa lasket lukua sinä, kun et tahdo ottaa rahoja. Näin vaan annat asialle merkityksen, jota sillä oikeastaan ei ole."
"Tee kuin tahdot", sanoi William katsoen jälleen ulos ikkunasta.
Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä estellä — — ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.