"Oh, älä ole olevinasi! Olen kyllä huomannut miten vakoilet minua. Tietystikin Hedström, kuten tavallisesti — — Niin, tiedän hyvin kyllä, että pumppuat tietosi häneltä."
Äiti seisoi vaieten. Hän ei tiennyt mitä vastata, hän katsoi vaan poikaansa. Tämä pieni tuttavallisuus pojan puolelta teki hänelle niin hyvää. Hän oli melkein hurmaantunut, oli kuin olisi hän saanut suuren, upean lahjan, jota hän ei ollut ansainnut. Hän olisi tahtonut silittää kädellään pojan tukkaa, kerran vaan; mutta sitä hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi tekevänsä sen tavalla, joka ei häntä miellyttäisi.
"Milloin matkustat?"
"En tiedä. Minua kovin haluttaisi lähteä tänään — vaikkapa mihin, päästäkseni vain täältä. Mutta enhän ehdi tänään."
"No sitte huomenna. Mihin päin lähdet?"
"Sitä en tiedä. Istun höyrylaivaan, vieköön se minne viedä tahtoo."
"Trosaan kenties?"
"Eihän toki. Tottahan toki toimittanen niin, että tulen kanavavenheisiin."
"Pistäydytkö täällä vielä ennen lähtöäsi?"
"Mahdotonta aivan! Siihen ei mitenkään ole aikaa"