Hän sai niin muodoin tietää, että neiti Johnsson oli 16-vuotias ja luki ylioppilaaksi ja että hänen serkkunsa neiti Hagberg jo oli ylioppilas ja että molemmat neidit oleskelivat täällä tätinsä siipien suojassa, joka täti oli kuuro — ja että Alma oli matkustellut paljon ja oli tuttu monen taiteilijan kanssa.
Omin päin voi William laskea, että Alma oli pikku neiti Johnssonin suuren ihastuksen esine. — Hän päätti tanssia suuren opinvalon kanssa, nähdäksensä missä määrin ihailua herättävä hän voisi olla. Hän ei liikoja odottanut.
Kun hän neiti Johnssonin kera tuli verannalle, oli kuuro täti taas ollut esillä verhoten Alman punasella huivillaan. Pelle istui pitäen seuraa hänelle, ja William neitosineen lyöttihe yhteen joukkoon.
"Älkää luulkokaan että olen kandidaatti", lausui neiti Hagberg kääntyen heti Williamiin päin. — Hänen murteensa ei ollut aivan niin skånelaista kuin serkkunsa.
"Miksi tahdotte riistää kuvittelut minulta?" vastasi hän nauraen. "Ei saa koskaan ottaa kuvitteluita tusinaihmiseltä, tiedätte kai. Se on ottaa onni häneltä."
"Se oli tietysti leikkiä herra Wahlbergiltä, joten teidän ilettävä ivahymynne ei minua koske laisinkaan."
"Älkää olko millännekään, jos hän ilvehtiikin kanssanne", sanoi Pelle lohdutellen. "Hän ilvehtii aina. Se on aivan hermostumisesta."
Kun seuraava tanssi soitettiin, vetäysi Pelle pois, ja eräs kalvahko varatuomari kävi noutamassa neiti Johnssoninkin pois. William jäi yksin neiti Hagbergin kanssa.
"Tahdotteko tanssia?" kysyi hän ja teki liikkeen, aikoen nousta ylös.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa sekunnin ajan. He olivat ymmärtäneet toisensa.