Mutta Karna on ruma — sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan — ja hänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa. Edellisessä hänellä tietysti oli toinen.
Jo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne siellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen.
Ensin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen panee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa.
Toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri seiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on kiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta, hiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei pidetä säädyllisenä.
Hannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja. Mutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle määrättyä joulukasaa kohden.
"Oletko nälissäsi?" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen.
Puolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten näyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille, jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa.
Karna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan ruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa, ja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa.
Piharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen istuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä, alapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen talonkalu.
Yksi paikka on tyhjänä.