Juhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään erikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä, milloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on orjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä raskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla, tienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa.
Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana valtatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin rajat määrätään tarkemmin kuin muulloin.
Pelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen, joka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa maailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa syödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se juuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei tarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai pahaa kohtelua.
Pelto yhdistää työmiehensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa
Kaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia. Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se kutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ, siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa se mielet selittämättömällä voimallaan.
Väentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin kuin tavallisesti.
Muulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle, panee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja niin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli ei tule koskaan kysymykseenkään.
Mutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla, jommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla öljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu kynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta pöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille mustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista on haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on nuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen Vanhan-Ollin paikalle.
Sitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja vähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla syötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka lahjoittavat rengit sen n.s. "färe-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle, joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Färä" se on skoonenkielellä.
Nyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää se oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja katselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja kynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään.