"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu, kuin sinä olisit ilkeä, — kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa."
"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti."
"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena, ett'en koskaan elämässäni sitä unohda."
"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin kiivaasti; niin ei pidä tehdä."
Hänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta likemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana, käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä, lämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän.
"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hän arasti, "mutta juuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle, tulee se taas mieleeni."
"Mikä?"
"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät suuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä keskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi jäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut kivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia."
"No, mitä sitte?"
"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi, kuinka sinua nauratti."