Hän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja katsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan valon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä.
"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen, että hän sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti.
"Sinä?" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen.
"Niin, minä!"
"Sinähän olit lapsi!"
"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka paljon minä pidin Kristoferista."
Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa. Hän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne valopiiri ei ylettynyt.
Emmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin hämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät.
"Etkö sinä sitä tiennyt?"
Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa taistelussa.