"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi", sanoi hän äkkiä.
Hänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan.
Tämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja molemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, — hän ei liikahtanut eikä sanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta hengityksestä.
Tuskainen aavistus valtasi nuoremman.
"Maria, suo anteeksi!" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä vasten.
"Mitä minun on anteeksi annettava?" Ääni kuului haaveksivan vienolta. Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa.
He seisoivat ääneti hetken.
"Tule kertomaan", sanoi Maria.
He menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren polvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin saadakseen varjoa silmilleen.
Hämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet oikein kiiluvanpunaisilta.
"Sinä taidat suuttua", sanoi Emmy.