"Suuttua? — oh, kuinka sinä voit luulla!"
"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin pitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia peitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta sinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut, kuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt nojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen silmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli hämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi pois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit siellä sisällä vieraiden luona."
"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!"
"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen kolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että luulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, — istui yksinään penkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi nähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja painauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai riittää meille molemmille."
"Ja sitte hän sanoi…?"
"Niin…"
"Ei, ei, älä sano mitään!"
Emmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen?
"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?"
Maria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla, ja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste valaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja loistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa, liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta.