"Eikö hirveästi silloin koskenut?"
"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin. Tartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko käsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa."
Hän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi hän:
"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut, sillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta itsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän."
Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä myönsin hänen olevan.
"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan, ikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään varoa."
Taas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi:
"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on paha — se kehruumestari — ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki ne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta."
Syvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain vihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja tuska voitti muut tunteet. "Voi kättäni, kättäni!" hän vaikeroi.
"Pakottaako sitä niin?"