"Tahi päinvastoin… Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä koskaan ennen sanonut kuin nyt?"
"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että hän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?"
Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla suurillaan.
"Etkö voi sitä käsittää," sanoi hän, "miltä tuntuu ajatellessa, että kaikki tämä — joka mulla on muistossa — ei ole valheellista, ei ole sisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin vähän?"
"Mutta jos se olisi rakkautta…"
"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä sellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan pienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan tunnelma, — jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu, joka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret ette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten."
Harmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa. Sentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin sanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee, vivahtelee ja väreilee.
"Miksi sitä kieltäisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minä rakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän vaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä tunnu."
"Häpeältä?"
"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja vääryyden hän teki minulle, — siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun päästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli synniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä. Sillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain hänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän minut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen käytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän vaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin liian ylpeä antautuakseni sellaiseen. — Nainen rakastuneena mieheen, joka ei hänestä huoli. Huu, ei! — Siksi tuli minustakin kuin arvoitus; hän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava."