Mutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se ikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi, joka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen pitkin polkua.
Hänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat umpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista näkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan selväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli ruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka, laihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät.
Hänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty päälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia hopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä.
Hän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin, ikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ylös, — antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven, puiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat yhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka tutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä, kova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan sytyttää.
Kuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä ilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se liiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun vaikeasti saavutetulla levollisuudella.
Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden reunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta vasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut, ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin ilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui:
"Täti."
Hän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään pelästystään.
"Mitä tahdot?" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin tunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan olisi voinut pois näpähyttää.
"En mitään", vastasi poika.