Täti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä nähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata, istuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi alas veteen vanhamaisen totisena.
"Ken sinut tänne lähetti?"
Kalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne värähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän vieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän kääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi pari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan häiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan.
Nainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen katsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku jaloistaan.
Viimein hän katsoi poikaan.
"Eikö ala väsyttää?"
"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea."
Poika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille tekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi väsymystä tuntea.
Polun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille, ja poika heittäytyi maahan.
"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään."