"Miksi minua seuraat?"
"Äiti on käskenyt."
Kalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. — Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! — Hän laski kätensä valtasuonelleen. — Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli tyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata edelleen elämän suurta tyhjyyttä, — laahata ja laahata heittämättä sitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja kyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa.
"Miten äiti sanoi?"
Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa.
"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin luota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi."
Hän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa kaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti oikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta.
"En minä tahdo mitään", oli tyly vastaus.
"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä", vastasi lapsi, mielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla.
"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku vaunusi oli?"