"En, nyt koetan keksiä jotain muuta."
Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna, sillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja puikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei voinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja kasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen miettiväisyys.
Nainen nousi.
"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne leikkimään."
"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin vaan tahdotte."
Hän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin.
Nainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta kiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin tehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä siitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään epätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi hän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten kulkivat he vieretysten äänetönnä.
Oli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi hänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei voinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä. Mikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään hänen luonaan niin kärsivällisesti?
Hän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui sentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä. Hän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka hämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää.
"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, — kuten äiti sanoo?" kysyi täti.