"Niin, kyllä se jo mahtaa olla."
He nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti.
Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä.
"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä etsimään", sanoi rouva, "kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet kauemmin odottaa." Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa tuuppaelivat.
"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?" huusi kimakka tytönääni.
"Ei. Ei ennenkuin huomenna."
"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!" kuului kolmiäänisesti, toinen ääni toistaan kovemmin huutaen.
"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan — tehkää niin hyvin — eikä mitään melua."
Äidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan.
"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen, "saanko pyytää sinua istumaan?"