Puhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan, ja hän koetti olla katsomatta kälyynsä.
Tämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta hänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa ilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista.
"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?" sanoi hän ja katsahti vieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli viisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti.
"Niin, paljon me kävelimme", oli jörö vastaus.
"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?" jatkoi rouva sellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo pakoittamalla poistaa toisen apean mielialan.
Kysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan lautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten tyytyväinen hän oli itseensä.
Täti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain vihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja jäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka.
Luuliko hän — tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut tuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys — luuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi tapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo oli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä, ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!… Ja tuo nainen luuli itseään viisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! — Tyhmä, ainoastaan tyhmä!
"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?" sanoi äiti luoden pienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli päättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin vastausta.
Jotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui, ja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän oli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan toisten lasten pilkka ja äidin nuhde!