"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?" — Laiha, hiukan vapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös kalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi kummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, — kaksi synkänsurullista tummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi.
Pienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen toisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä muassaan piti!
"Mielelläni pidän Einarin mukanani", lisäsi täti ja veti pois käsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei tarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat.
Siten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta.
Täti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman labyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä sairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin.
Silloin koputettiin ovelle.
"Käykää sisään."
Hänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen äänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli tietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi taaksensa.
Mutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta ja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni hän oli.
"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin huoneesen?" sanoi hän.