Lapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin varma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen mielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin ei sanan, mutta sitä työnsi takaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli "saa".
Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa, juoksi poika käytävää pitkin ja huusi:
"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!"
Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen, ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.
… Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille… Ah! Eikö se sitte ole ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!
Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä, hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän vieraansa luo.
"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä tahdo sinua pakoittaa. Jos et voi kestää, niin olet vapaa. Sinua ei vartioida."
Hän — jota Ottiliaksi sanottiin — seisoi jo käsi oven lukossa, hän pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.
"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle pakkoa. Hyvää minä tarkoitin." — Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. — "Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua yhdestä." Noita viimeisiä sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja älykkäisyyden loisteen.
"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja vastahakoisesti tumma.