"Sen tiedän."
Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.
"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.
Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.
"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän.
Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut: häntä ei pidetty hulluna!
Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan elonlämpöä ja voimaa.
"Tee, kuin tahdot; — olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele poikaani, eläkä häntä säikähdytä."
He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän — joka kuolla tahtoi — seisoi yksin käytävässä.
— Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, — kaikui hänen mielessään. Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko hellyys; niin, mutta jotain enemmän…