Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän maannut maan alla monet, monet vuodet, — mustan, raskaan maan alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla sellainen valoisa, ihana yö.
Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni, ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli — öisellä tarkkakuuloisuudella — kaikkia ääniä, joita hän voi eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta, ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä, ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa, elämää kaikkialla — tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää, jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua. Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut yhtäkään, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat kaikki: elää! elää! elää!
Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla laskeutui murtuneelle mielelle.
Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma oli jäähdyttänyt.
Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin".
Siellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten kummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi jotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi.
Koneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin.
Kuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen, makasiko poika.
Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen.
"Einar", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään voinut siitä herätä.