Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui hiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa vasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi koko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin avutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska.
Eikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin aikaihmistenkin? Eikö se syntynyt — kuten hänen omansakin — yksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä, onttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko olemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he olleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka ei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä ainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut.
Poika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan lohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään kädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin läpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi sitä nenäliinalla pyyhkiä.
Hänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa polvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan hengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan lähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku koiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan heräämättä.
Lapsi! — Tulevaisuus…
Suuren miehen elämäntyö kenties … toisten onni ja onnettomuus…? Tätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen. Ei koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta sylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja sitte syöksähti esiin — suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten virta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa.
Hän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen makasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan tämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota rakastaa ja jonka puolesta toivoa — kun kaikki oli häneltä itseltään lopussa.
Hän nousi, ja silloin hän muisti sanat:
"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua yhdestä."
Sitenkö se oli ymmärrettävä?