Mikä lahja! — Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja!
1887.
Pimeästä.
Huoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus, ja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea hohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä näyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, — hehkuvasta, läpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta.
Mies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien välissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa rajapiirteet melkein hävisivät pimeään.
Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa kuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain, joka — siellä, mihin valon haimenkin sattui — näytti olevan pitkä nojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta, kolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän, luonnottomasti kehittyneen kuulon.
"Minun aivoissani on kipeä kohta", sanoi ääni pimeästä, puhuen hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. "Se syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki, mikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut."
Mies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä katsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli.
"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minä vaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, — onsi kuin vanha halava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän, olen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin, jotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret syysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset katselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin vanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin."
Kuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä yritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni vienonnetuksi säestykseksi kuten ennen.