"Isäni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton ääni lausuvan, "se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli karannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin. Minä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän ja minä.
"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan sukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä olin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan — se on hänen omaisuutensa — ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi painautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka saattoi karkoittaa yksinäisyyden.
"Hän pelkäsi yksinäisyyttä — isä —, sillä kun hän oli yksin, tuli hänelle mieleen muita houreita — pistää pyssynpiippu suuhun, taikka solmita nuora kaulaan — mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat ja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin lapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret, eikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys. Sentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret kiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi hänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän tiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden epäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään puettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! — Mutta Niina kasvoi. Ja hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu, josta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja sitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö."
Ääni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä, niin että hehku taas kirkastui.
"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua vastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli mahdollista ymmärtää se.
"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen, ja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on vaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja lasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, — kyllin syviä jättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi.
"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen ja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen hilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte, että hän piti minusta!
"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä näytellä komediiaamme — lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän minut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä hevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni hänelle mieleen."
Puhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin.
"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni kasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme antaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut, hänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen näköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän ojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi hevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun hevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei ottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti isä hevosensa — minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä! — ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina hiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti silmiini ja sanoi: sinä pelkäät! Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää ja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että hän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan sivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun tummansininen pikku hameeni — —