"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä siitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, — omasta tyhjyydestään.
"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut sanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa karahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella vaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin, vaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan voinut tulla muuta kuin — — — kuin yksi niistä, joille pelkurimaisuus on hyve!"
Ääni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, — värähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet.
"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta.
"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun ikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun koetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin viimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein aina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean laidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin minua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä valehtelet — sinä olet vahvempi minua!
"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut pettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle, siksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi voinut pitää kunniana.
"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni.
"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme voineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni työhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa kaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän vaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan; enkä minä koskaan häntä häirinnyt.
"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli vieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he pakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni ja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli, kuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä puheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla ei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo synkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin — minä opin näistä keskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin ymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen säälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin tai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin yhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin; ja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni.
"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän oli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän käytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt — ja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat hampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä ja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään.