"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan ollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei äitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan tanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin vanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina janoisiin kulkkuihin — koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon. Tätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa kestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen pienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa.
"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän oli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta näyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin hyvin.
"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui siltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan ollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun kömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä enemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en kadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin selittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen hänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön halveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen myöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä suututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä olisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi myöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka hän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten suudellen hänen kättään.
"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi hälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja puhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla.
"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun osalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui sairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä näin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on — — inhoittavaa, inhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! — Minä olin mielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys, joka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä paikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että joka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli kysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli käsittämätöntä kuin lintujen laulu.
"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi."
Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja tuijotti miettiväisenä hiiliin.
"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hän hiljaa. "Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele — nyt, jälkeenpäin."
"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut haavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos toiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen nöyryys kuin minua — tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut selittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa — niin voit silloin käsittää, että siihen on syynä häpeä — häpeä olla nainen.
"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä olento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun silmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut."