Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan muistan.
Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta, huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.
Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä, hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista ihoa.
Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine, läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja pulverirasioita matka-arkkuun.
Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää; minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä, jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky: "mene!" ei siedä mihinkään vetoamista.
Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan, niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. — Hän ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan haukkumisten kuunteleminen.
Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa, johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on sattunut minuun. — Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.
Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.
Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen hattulippaansa kannessa — taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin — kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja, hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta, johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni paukuttelin.
Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa. Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen läheisyyteensä.