"Niin, mutta sinun mielestäsi?"
"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan", vastasi hän; mutta sydämmessään hän häpesi hirveästi.
"No, sitte annan sinulle rahat", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja vanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta.
Hän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin märkä koira.
"Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hän, "ja mitä isä sanoo?"
Mutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika armaalleen. Voiko mikään olla liian paljon hänelle!
"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni", sanoi hän iloisesti, "kyllä minä isälle puhun; luota vaan minuun." Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä käynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun äiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti. Sitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut kotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät takaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa huoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se kappa!
"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä", hän sanoi, "niin en mene muuanne syömään tänään."
"Voi, miten olet kiltti!" sanoi äiti kiitollisena, "siten on paljon kodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin."
Poika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat pöydän.