"No, kyllä jo olikin aika", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti ajatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä — tuon kapan seurassa.
He menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä jalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina.
"Olenpa muutoin melkein arvellut, että — — —" sanoi äiti epäröiden, ja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä äiti aikoi sanoa.
"Mitä?" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. "Tässähän on päällysvaatemakasiini."
Äiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi:
"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä enää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan, että — — —"
"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä varten saanut", sanoi hän laimeasti.
"Niin, mutta jos nyt — — — Katsohan, enkö todellakaan voi tätä pitää?"
Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se olisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi vielä pitää.
"Kyllähän se on vanhan näköinen", sanoi hän vitkastellen, "mutta muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä mukaan."