"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?" kysyi hän tylysti; näytti siltä, ett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen.
"Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi äiti hämillään.
"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?"
"Voi, ei minkäänlaisella perusteella", vastasi hän pelästyneenä, sillä hän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään enää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen salaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä.
Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö poika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä asioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa.
Niin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika.
Hän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko päällensä.
Kun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja komeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla heittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki näytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin saakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa.
"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla päällysvaatteella?" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä.
"Uuttahan minä ostamaan menen", muistutti äiti hädissään ja punastui.